Suomessa ei tällä hetkellä ole satunnais- ja kokeilukäyttäjille suunnattuja päihdepalveluja. Kontakti päihdetyöhön muodostuu vasta, kun käyttö on muuttunut ongelmalliseksi – jos silloinkaan. Esimerkiksi puhtaita pistovälineitä jakaviin sosiaali- ja terveysneuvontapisteisiin tullaan vasta, kun suonensisäistä käyttöä on jatkunut jo pidempään.   

Suurin osa huumausaineiden käytöstä on satunnaista ja kokeiluluontoista. Kuitenkin myös kokeilukäyttöön liittyy merkittäviä riskejä. Riskit korostuvat erityisesti kokemattomien käyttäjien kohdalla. Niiden vähentäminen edellyttäisi keskusteluyhteyden saavuttamista myös kokeilu- ja satunnaiskäyttäjiin. Ainetunnistus voisi motivoida palvelujärjestelmän piiriin sellaisia käyttäjäryhmiä, jotka muuten jäisivät palveluiden ulkopuolelle.

Monet huumausaineita käyttävät ihmiset ovat eri yhteyksissä ilmaisseet toiveensa ainetunnistuksen mahdollisuudesta. Tarve näkyy myös siinä, että vuonna 2017 Suomesta lähetettiin väkimäärään suhteutettuna toisiksi eniten näytteitä analysoitavaksi Espanjaan. Espanjainen ainetunnistuspalvelu Energy Control analysoi maksua vastaan ympäri maailmaa lähetettyjä näytteitä.

Laittomien päihteiden käyttöön liittyy aina riski siitä, että ainetta on myyty jonain muuna kuin mitä se todellisuudessa on. Muunto-hanke on kerännyt listaa kotimaisista uutisista ja muista havainnoista, joista tällaiset tilanteet käyvät ilmi kaikessa moninaisuudessaan. Lista on luettavissa tästä linkistä.

Tarpeen ilmeneminen tutkimuksissa

Tarve uudenlaisille päihdepalveluille on käynyt tutkimuksissa ilmi jo 2000-luvun alkupuolella. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakesin vuonna 2004 julkaiseman Huumeet Internetissä ja nuorisokulttuureissa –tutkimuksen päätelmissä todetaan, että viranomaisten tulisi olla paremmin tietoisia myös satunnaiskäyttöön liittyvistä ongelmista. Tätä kuitenkin vaikeuttaa se, ettei nykyinen palvelujärjestelmä mahdollista luontevaa keskusteluyhteyttä. Keskusteluyhteyden luomiseksi tutkijat ehdottavatkin matalan kynnyksen neuvontapalveluita, joissa voisi asioida nimettömänä ja keskustella vähäisistäkin päihdeongelmista. Tällaiset palvelut auttaisivat myös viranomaisia saamaan tietoa uusimmista päihdetrendeistä. Toinen Stakesin tutkijoista ehdotti jo vuonna 2001 Päihdelinkissä, että Suomessa kannattaisi useista lainsäädännöllisistä, poliittisista ja käytännön vaikeuksista huolimatta pohtia ainetunnistuksen mahdollisuuksia osana monimuotoista huumetyötämme.

Vuonna 2016 julkaistussa tutkimuksessa puolestaan vertailtiin keskenään yhteiskuntaan integroituneita ja yhteiskunnan marginaalissa eläviä ihmisiä, jotka käyttävät huumeita aktiivisesti. Haastatteluiden perusteella yhteiskuntaan integroituneet käyttäjät eivät kokeneet käyttöään ongelmalliseksi. He eivät myöskään kokeneet olevansa hoidon ja terveysneuvontapisteiden avun tarpeessa. Tästä huolimatta haastatellut henkilöt kokivat hyötyvänsä siitä, että saivat puhua asiallisesti omasta käytöstään.

Jos huumeita käyttävät ihmiset eivät itse koe käyttöään ongelmalliseksi, ei heitä tavoiteta ongelmalähtöisillä palveluilla. Ainetunnistuspalvelun lähtökohtana toimii haittojen ja riskien vähentäminen. Mahdollisuus turvallisempaan käyttöön ja riskitietoisempiin päätöksiin on olennaista kaikkien käyttäjien näkökulmasta.

Riskitietoa johon uskotaan?

Yllä kuvatussa Stakesin tutkimuksessa nostetaan esiin myös päihteisiin liittyvän tiedon ristiriitaisuus. Käyttävät ihmiset kokevat usein, että päihdevalistuksen ja huumausainepolitiikan kuva huumeiden käytöstä ei vastaa heidän omia näkemyksiään ja kokemuksiaan. Samasta ilmiöstä on myös ajankohtaisempia havaintoja  (katso Yle 15.8.2018).

Nuorisotutkija Mikko Salasuo syventää tätä teemaa Terveystaju. Nuoret, politiikka ja käytäntö -kirjan artikkelissa, joka pohjautuu osittain hänen aiempaan ekstaasinkäyttäjien parissa tekemäänsä väitöskirjatutkimukseen. Artikkelissa Salasuo pohtii, miksi perinteinen valistus ei tavoita käyttäjiä. Hän pohtii myös, miksi valistus on menettänyt uskottavuutensa ja kuinka luottamus olisi mahdollista saada takaisin. Salasuon mukaan muuttuva huumausainetilanne vaatii siirtymistä uudenlaiseen valistukseen ja ehkäisevään päihdetyöhön. Tämä kokonaisuudessaan edellyttää humausainepolitiikan uudelleen arviointia.

Ainetunnistus voisi olla yksi ratkaisu parantaa käyttävien ihmisten ja viranomaisten välistä yhteistyötä. Kyselytutkimuksissa (esim. Benschop, Rabes & Korf 2002) on huomattu, että huumeita käyttävät ihmiset kokevat perinteisemmätkin valistusmuodot uskottavimpina, mikäli ne yhdistetään ainetunnistuspalveluun. Benschopin ja tämän kollegoiden tekemän tutkimuksen mukaan palvelua aktiivisesti käyttävät ihmiset kokevat tällaisen valistustiedon jopa uskottavampana kuin omat vaihtoehtoiset tietolähteensä. Palvelun yhteydessä jaettu riskitieto myös leviää käyttökulttuureihin ja muodostuu sitä kautta vertaistiedoksi.

Muiden maiden esimerkkien perusteella vaikuttaa ilmeiseltä, että ainetunnistuspalvelu toimii keinona, jolla saavutetaan käyttävien ihmisten luottamus. Juhlimiskontekstissa huumeita käyttävät ihmiset jonottavat toisinaan pitkiäkin aikoja saadakseen kontaktin ainetunnistuspalveluun, mikäli sellainen on tapahtumassa tarjolla.